Nyt viiden viikon jälkeen on jo sellainen olo, että olen kotiutunut uuteen työpaikkaani ja ajattelin kertoa teillekin hieman ensituntemuksia tästä loikasta tuntemattomaan. Itsekin sitä välillä pysähtyy miettimään, miten kaikkeen tottuu ja kerran niin jännistä jutuista tulee arkipäivää. Alkaen siitä, että huikkaa aamulla tottuneesti aulan vastaanottovirkailijoille hyvät huomenet ja illalla heipat, kun vasta pari kuukautta sitten kädet hikoillen ilmoitti heille tulleensa työhaastatteluun. Tai siitä, että osaa jo liikkua ja asioida sulavasti kanttiinissa alun haparoivan palloilun jälkeen. Tai että osaa jo työkaveriensa nimet ulkoa eikä tyydy pelkästään tunnistamaan oman osaston tuttuja kasvoja.
Saanen olla kiitollinen, että koko työnhakuprojekti sujui minun kohdallani todella vaivattomasti ja rivakasti. Alusta lähtienhän oli selvää, että pienen totuttautumisjakson jälkeen yritän hakea täältä töitä opiskelujen oheen, koska keräämilläni säästöilläkään ei loppupeileissä pitkälle pötkitä, jos ja kun täällä on nyt tarkoitus pidempäänkin viihtyä. Ja ihan sen jatkonkin kannalta on hyvä saada jalka oven väliin jonnekin ja työkokemusta CV:hen, koska perinteinen saksalaisen kotiäidin ura ei varsinaisesti houkuttele.
Minulle oli onnenpotku, että olin jo Suomessa työskennellyt kansainväliseen ketjuun kuuluvassa yrityksessä ja että olin saanut sieltä relevanttia työkokemusta. Hain Saksassa vastaavalle osastolle harjoittelijan paikkaan ja vaikka nyt itse sanonkin, aivan vitsin hyvin kirjoitetulla hakemuksella. Kerrankin oli helppoa kirjoittaa työhakemus, kun ei tarvinnut arpoa mitä kaikkea työnantaja arvostaa, vaan pystyi oman kokemuksen pohjalta nostamaan tärkeimmät asiat esiin. Mietin jo kirjoittaessa, että jos tällä ei irtoa haastattelukutsua, niin se ei ainakaan jää yrityksestä kiinni.
Saksassa työhakemukseen liitettävä kasvokuva on myös oma lukunsa, sillä Suomesta poiketen tämä kuva käydään otattamassa ammattivalokuvaajalla. Jakkupuku päällä, tukka mintissä kameraan luonnollisesti hymyillen (keltä tämä muka onnistuu valokuvaamossa?) ja 30-40 euroa köyhempänä paikan päältä poistuen. Itse en tähän leikkiin ryhtynyt, koska en olisi kuitenkaan ollut tyytyväinen siihen valokuvaamossa otettuun kuvaan, jossa hymyilen väkinäisesti enkä näytä itseltäni, vaan otin kuvani itse ja parin filtterin jälkeen jälki oli melkein valokuvaamokamaa. Se kuva on kuitenkin vain niin pienenä hakemuksen kulmassa, että eipä siitä paljon erota onko sen ottanut allekirjoittanut kännykän kameralla vai ammattilainen studiossa. Kuva kelpasi suuren firman HR-osastolle, joten pidän tätä erävoittona.
Hakemuksen lähettäminen onnistui näppärästi nettiportaalissa ja jo viikon kuluttua pirisi puhelin, johon sydän pamppaillen vastasin. Haastattelukutsua pukkasi. Sitten vaan pänttäämään kaikkia perinteisiä ja ei niin perinteisiä haastattelukysymyksiä Saksaksi ja ostamaan uutta bleiseriä, kun olin sopivasti jättänyt kaikki omani Suomeen. Sitten kun olet opetellut vastaamaan fiksusti näihin kysymyksiin, ei niistä yhtäkään tietenkään kysytä haastattelussa. Haastattelu oli kaikkea muuta kuin ennakkokäsitysteni pohjalta kuvittelin sen olevan. Se oli kuin Suomessa, rentoa keskustelua ja sen lomassa kysymyksiä puolin ja toisin. Ei kuumotusta eikä testausta. Siitä jäi hyvä fiilis. Muistin jopa teititelläkin haastattelijaa koko tunnin session ajan.
Noin viikon päästä haastattelusta sain puhelun esimiehen sihteeriltä, että tarjoaisimme sinulle mielellämme paikan, mikäli olet vielä kiinnostunut. Olinhan minä! Sen jälkeen vielä pari puhelua ja nimet paperiin. Sopparini on mahtava näin opiskelijalle, koska työskentelen niin sanottuna "Werkstudentina". Werkstudentina saan työskennellä lukukausilomien aikana, kuten juuri para-aikaa, täysipäiväisenä ja yliopiston kurssien alkaessa maksimissaan 20 tuntia viikossa. Werkstudentin palkasta ei lähde muita sivukuluja kuin Saksan eläkevakuutusmaksu ja mahdolliset verot. Eläkevakuutusmaksun vuoksi jouduin kuitenkin pudottautumaan pois Kelan piiristä ja hommaamaan saksalaisen sairasvakutuuksen. Nyt kun kuitenkin on tuloja, niin senkin pystyy maksamaan.
Ensimmäinen palkkakin on jo ehtinyt tilille tipahtaa ja kyllähän se taas lämmittää mieltä! Voin nukkua taas yöni rauhassa, kun eläkettä kertyy - vaikkakin vähän, mutta silti - edes jonnekin. Vaikka en täydellisesti olekaan perillä Saksan sosiaaliturvajärjestelmästä, olen huomannut, että saksalaiset säästävät tunnollisesti yksityisiin eläkevakuutuksiin ja ovat kovia ottamaan vakuutuksia. Meilläkin on vakuutusneuvoja (ei mitenkään erikoista Saksassa), joka auttaa tällaisten kysymysten äärellä. Seuraava etappi Münsteriin kotiuduttuani onkin astella tämän vakuutusneuvojan juttusille ja katsella millaisia työkyvyttömyysvakuutuksia on tarjolla (koska tämä on kuulemma ihan must ja vakuuttaminen pitää aloittaa nuorena, kun on vielä terve). Välillä näiden asioiden hoitaminen tuntuu ylitsepääsemättömältä, koska oma tuntemus asiassa on about nolla. Mutta niin se on monella saksalaisellakin. Kaikkeen sitä vaan joutuu, kun ulkomaille lähtee!
En nyt päässyt tässä sepostuksessani edes vielä sinne työelämään asti, kuten otsikko nyt harhaanjohtavasti antaisi ymmärtää, mutta koska tästä nyt riittää kirjoitettavaa, niin pätkäisen tämän tekstin tähän ja jatkan ensi kerralla siitä varsinaisesta työelämästä. Onko se niin hierarkkista kuin luullaan? Minun kokemuksia siitä vol.2:ssa, kunhan saan ajatukseni tekstin muotoon.
Tuli kuvaton postaus, mutta ei mahda mitään! :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti